Kirjoittamisen ja lukemisen hyvinvointisovelluksista

Sovelluksilla en sitten tarkoita appeja, tehtäköön tämä selväksi heti alkuun. Täällä paasaa nyt täti-ihminen, joka valmistui 90-luvulla äidinkielenopettajaksi parantaakseen maailmaa kynän ja paperin, puhutun ja painetun sanan voimalla. Ja joka sitten vähitellen liukeni yhä etäämmälle koulumaailmasta uusien opetussuunnitelmien muuttaessa työn sisältöä perin pohjin: Lukiolaisen ei oikeastaan tarvitse enää lukea kaunokirjallisuutta, saati että hänellä olisi aikaa pohdiskella minuuttaan kirjoittamalla. Sähköisessä maailmassa pärjää se, joka kykenee löytämään mediatulvasta luotettavan tiedon, ja toisaalla se, jonka tubetus kerää eniten seuraajia.

Lukemisen hyvää tekevästä vaikutuksesta tuntuu turhalta enää jakaa listoja. Ne, jotka edelleen lukevat pitkiä kirjoja ja lukevat niitä myös lapsilleen, tietävät kyllä, ja muihin valistus tuntuu purevan yhä heikommin. Aikaa ei enää ole niin kuin ennen – yrittäkäämme siis lukea edes jotain lyhyempää. Jotain, mikä kiinnostaa. Artikkeleita, tviittejä edes, käyttöohjeita, Aku Ankkaa, vessan seinää. Viihdettä. Jotain, joka saa paremmalle mielelle – vai saako?

Suomen Kirjallisuusterapiayhdistys määrittelee tieteenalalla käytettävän “valmista aineistoa (kirjoja, lehtiä, äänitteitä ja videoitua materiaalia) terapeuttisessa vuorovaikutuksessa”. Yhdistyksen jäsenenä olen suosituksen mukaan käyttänyt pitämistäni kursseista nimitystä kirjallisuusterapeuttinen kasvuryhmä, mutta harva sellaiseen uskaltaa tulla. Nimi ei kerro sisällöstä: Kun ryhmää ei vedä psykoterapeutti, kyseessä ei ole terapia. Toiminta on tarkoitettu ihan tavalliseen harrastamiseen. En lähtisi takaamaan edes “kasvua” – itseään tutkiskelemalla siihen on tietysti mahdollisuus. Mutta ennen kaikkea kaunokirjallisuuteen on kytköksiä huomattavan vähän: kirjallisuusterapeuttinen lähestymistapa korostaa, ettei tekstin (luetun tai kirjoitetun) taiteellisella tasolla ole tässä toiminnassa merkitystä.

Mitä ihmettä siellä sitten tehdään?

HYVINVOINTILUKEMINEN

Perinteisesti ihmiset ovat kokoontuneet yhteen “kirjallisuuspiirien” tai “lukupiirien” nimikkeillä. Kotona on luettu romaani ja näistä sitten yhdessä keskustellaan – ja on terapeuttista! Maailmankuva avartuu, pääsee kertomaan oman mielipiteensä, ehkä vähän väittelemään, tai oppii ymmärtämään kirjaa, joka ei yksin lukemalla avautunut. Kirjallisuuspiiriä vetääkin usein joku, joka on opiskellut kirjallisuutta, ja niinpä hän voi selittää sen, mitä oppimaton ei hoksannut. Toiminnassa edetään teoskeskeisesti ja teosta voidaan myös arvottaa.

Kirjallisuusterapeuttinen ryhmä toimii osallistujakeskeisesti. Se toimii niin kuin oma ihana äidinkielenopettajani (jo edesmennyt Selja Koskinen, joka tiettävästi Juankoskella opetti myös Juice Leskistä), joka tarjosi teiniangstiselle kympin tytölle vaivihkaa käteen feministisen kirjallisuuden ärhäkimpiä uutuuksia: “Tämä saattaisi kiinnostaa sinua?” Se ei toimi kuten aikanaan Suomen vanhoillisimmaksi mainittu suomen kielen laitos, jonka professoreita tuli teititellä, ja joiden mukaan vain suurmiesten kirjoittamia klassikoita kannatti analysoida – tai itse asiassa ei kannattanut enää, koska he olivat sen jo esimerkillisesti tehneet.

Kirjallisuusterapeuttisessa ryhmässä aineiston kaikki arvo on siinä, millaisia tunteita tai muistoja lyhytkin teksti lukijassaan välittömästi herättää. Tekstejä ei tarvitse ymmärtää eikä niitä arvoteta. Jos teksti ei herätä mitään, sen annetaan olla. Terapeuttisuus syntyy heränneiden tunteiden ja muistojen jakamisesta ryhmässä. Aineisto voi olla ohjaajan monipuolisesti keräämä (kirjoittajia ei lukuvaiheessa edes paljasteta) tai se voi olla osallistujien tuomaa.

Olen pitänyt esimerkiksi työpajaa nimeltä “kirjallisuusterapiaa keholle”. Lukemisen osuudessa olemme käyneet läpi kokoelman runokatkelmia, jotka olen valinnut kehoteeman mukaan: Suomen kansan vanhoista runoista lastenlorujen kautta modernismiin ja nykyrunouteen, jossa teksti saattaa alkaa sanoilla “vittu mä oon läski”. Yhtä hyvin pohjaksi voisi siis lukea esim. otteita aiheen käsittelystä sosiaalisessa mediassa tai kuunnella pätkiä podcasteista. Tärkeintä on tuoda esiin mahdollisimman vaihtelevia näkökulmia ja korostaa, ettei kyse ole tekstianalyysistä.

Ja juttua on riittänyt! Itkettykin on. Usein puhutaan lopuksi ihmeellisestä rauhan tunnusta ja voimavarojen lisääntymisestä. On pysähdytty, jaettu ja kuunneltu. On tuntunut jotenkin syvemmältä kuin tavallisesti. Voisiko sanoa, että kyseessä on tekstipohjainen mindfulness?

HYVINVOINTIKIRJOITTAMINEN

Kirjallisuusterapian piiriin kuuluvat sekä lukeminen että kirjoittaminen – kirjoittamisterapeuttinen työskentely lienee yleisempää. Tulen varmasti vielä palaamaan myöhemmissä blogiteksteissäni kirjoittamisen rajattomiin mahdollisuuksiin – se on intohimoni, josta ammennettavaa riittää hyvinkin lopuksi elämää. Lyhyesti sanottuna:

Taiteen tehtävä ei ole edistää hyvinvointia, vaikka se usein niin toimiikin. Taide voi syntyä yhtä lailla tarpeesta luoda kauneutta ja selkeyttä kuin pahan olon oksentamisen pakosta. Luovaa kirjoittamista harjoittava ihminen toteuttaa itseään ja samalla tietoisesti tai tiedostamatta hakee yhteyttä muihin – suhteuttaa itseään maailmaan. Tällainen lasketaan kuuluvaksi perustarpeiden hierarkian korkeimmalle tasolle. Näkisin, että luovuuden toteuttaminen on siten itsessään periaatteessa terapeuttista, mutta siitä seuraava toiminta, saati lopputulos ei välttämättä aina ole. Tarkoituksellisesti “hyvinvointi edellä” tehty taide taas tuntuu helposti väkinäiseltä ja epäuskottavalta, enkä siksi itse ole kokenut vielä tarvetta sellaista tuottaa, vaikka siihen rahoitusta saattaisi paremmin saadakin kuin “pahoinvointitaiteeseen”.

Millainen kirjoittaminen sitten parantaisi oloa, jos sitä sen vuoksi haluaa tehdä? On annettu ymmärtää, että ajatusten ja tunteiden purkaminen puhumalla tai kirjoittamalla auttaa aina. Vuodatuspuhumiseen on kehitelty pitkäkestoisia psykoterapiajaksoja ja kirjoittamiseen on suositeltu päiväkirjaa. Olen kymmeniä vuosia uskotellut itselleni, että kynään tarttuminen on pitänyt minut hengissä yli kriisien. Nyttemmin psykologiaan syvemmin perehdyttyäni olen alkanut kyseenalaistaa päiväkirjoilla täyttyneiden pahvilaatikoiden terapeuttista funktiota: Olenko sittenkin vain pitänyt sinnikkäästi yllä negatiivista puhetta itseäni kohtaan? Olenko vahvistanut kohtalon kurjuutta kirjoittamalla sitä muistiin? Olenko kirjoittanut väärin? Vai teinkö itse asiassa taidetta koko ajan?

Varta vasten terapeuttiseen kirjoittamiseen kehitettyjä harjoituksia löytää parhaiten tietenkin terapia-alan kirjallisuudesta. Kognitiivisen käyttäytymisterapian kolmas aalto, jota elämme juuri nyt, painottaa kirjoittamista aivan erityisesti. Tarkkaan rajatuilla tehtävillä mm. selkiytetään omia arvoja ja suuntaa, jota kohti haluaisi olla menossa. Niillä ei vatvota eikä pyritä selvittämään menneisyyttä, vaan kartoitetaan tätä hetkeä. Tutkimalla kirjoittamiaan ajatuksia voi huomata, millainen ajattelu ei ole elämässä johtanut toivottuun tulokseen. Kirjoittamisen avulla paitsi löytää itsestään uusia puolia, on myös mahdollista muuttaa käyttäytymistään. Harjoitusten toimivuus mm. masennuksen hoidossa on tutkittua ja tulokset mullistavia.

Mut hei, nyt tää ois niin ku lukiolainen ja kysyis: “Saisko tällä jo ällän kirjotuksissa kun on yli 800 sanaa?” Pitää lähteä runoklubille kuuntelemaan spoken wordia. Terapeuttista tai ei – jokin siinäkin vetää.

Terapiatyön kirjoitusharjoituksia löytyy mm. teoksesta
Pietikäinen, Arto: Kohti arvoistasi. Suuntaa mielekkäisiin muutoksiin. (Duodecim, 2014)
Läski-runoja löydät teoksesta
Heikkinen, Tytti: Varjot astronauteista (Poesia, 2009)

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *